Kävin tänään psykiatrin konsultaatiossa mahdollista lihavuusleikkausta varten. Olen siis edelleenkin sitä mieltä, että laihdutan ihan konservatiivisesti, mutta pidän ovea hieman raollaan leikkausta ajatellen. Psykiatri oli sitä mieltä, että jos pystyn seuraavat yhdeksän kuukautta pitämään yllä painonhallintaa. Niin ok, leikkaukselle ei ole hänen puolestaan estettä. Siksi yhdeksän kuukautta, että silloin minulla on uusi aika tyksin sisätautilääkärille. Toivon kuitenkin, että painon pudotus jatkuu hyvin enenkin jälkeen ja voin unohtaa koko leikkaus ajatuksen. Pistää oven sinne suuntaa kiinni. Olen käynyt lukemassa ihmisten blogeja yms. leikkauksen jälkeen ja se elämä ei kyllä ole minua varten. Tietysti sitten jos paino ei oikeasti tippuisi. On vaakakuppiin laitetta fyysinen terveys ja sosiaalinen sekä psyykkinen puoli. Tarkoitan, että on pohdittava pitkällä tähteimellä leikauksen hyötyjä suhteessa sen tuomiin haittoihin ja muutoksiin. Niin en todellakaan kuvittele, että olisin yhdeksän kuukauden päästä ihannemitoissani. Sen perusteella en vielä tee päätöstä. Olen kuitenkin asennoitonut siihen, että ihannemittoihin pääsy vie helposti jopa kaksi vuotta. Kyllä kaksi vuotta tuntuu todella pitkälle ajalta, mutta jos miettii sitä suhteessa elämäni aikaan, niin eihän se kovin paljon siitä ole. Ai niin psykiatri meinasi tippua tuoliltaan, kun kuuli missä ajassa olen painoa tiputtanut ja kuinka paljon. Antoi itsellekkin vähän järkeä tähän hommaan, että sitä on oikeesti lähtenyt aika paljon.

 
Sain tänään myös ajan kaupungin ravitsemusterapeutille, mikä on hyvä juttu. Olen käynyt hänen luonaan aikasemminkin viime vuonna alkukesästä, mutta sillon laihdutus yritys tyssäsi melko heti. Mutta psyykkinen kuntonikin oli paljon huonompi kuin nyt ja olin silloin myös sairaalahoidossa. Niin ainakaan ruokapuoleen ei ollut niin helppo vaikuttaa. On kyllä mukavaa mennä ihmisella, jonka on ennenkin tavannut ja muistelisin vielä että tämä kaupungin ravitsemusterapeutti on todella mukava. Ei mitenkään syyllistä tai sano, että oletpa siinä luuseri, kun olet noin lihava. No ei kai kukaan terveydenhuollon ammattilainen noin sanoisi, mutta minä aina pelkään sellaisia ihmisiä.
 
Ai niin tänään sattui aika hauska juttu. Olin menossa toimintaterapiaan ja vastaan käveli pieni kuiva mummo, joka näytti olevan hieman eksyksissä. Hän tuli luokseni ja kysyi: ”Mitä sinäkin siinä lyllerlät” Eikö se niin oo, että vanhusten ja lasten suusta ne totuudet tulee. Oikeesti minua nauratti sen mummon kysymys niin paljon, että en edes älynnyt loukkaantua. Ja taitoi mummollakin olla hiukan tuo ”vintti pimeenä” niin eihän sellaista edes voi loukkaantua. 
 
Odotan innolla, koska saan hommata pienemmät farkut. Pienimmätkin farkkuni jo tosin roikkuvat päällä, mutta niin kauan ei ole järkeä tilata kun on ene päällä. Sitten kun tahti hiljenee niin voi ostaa uudet housut. Mutta on se niin kivaa ajatella, että voi ostaa pienemmät housut. Niin ja sitten on aika hassu juttu mistä olen huomannut laihtuneeni. Olen viime vuoden syyskuussa endometrioosi leikkauksessa josta minulle jä vasemmalle puolelle vatsaa isompi arvi. Tänä aamuna kun seison vaa'alla ilman vaatteita huomasin, että näen sen arven. Siis ennen olin joutunut aina nostamaan makkaraani jos halusin nähdä sen. Aika hassu juttu, mutta kiva saada taas konkreettinen todiste kilojen tippumisesta.
 
Olen asettanut itselleni tavoitepainon, johon on matkaa vielä reilut viisi kiloa. On mahtaa jos tulen sen saavuttamaan, mutta salaa toivon että pääsisin senkin alle. Se ei ehkä ole ihan mahdoton ajatus, mutta parempi laittaa realistiset tavoitteet kuin liian suuret niin ei tule turhia pettymyksiä.
 
Anoppi tuli taas käymään kylässä. Katsotaan kuinka monta pullaa tänään tuotiin...
 
Jees huomiseen!