Toinen viikko on ny sitten lähes takana. Viikko ja kokonaispudotus määrät löytyvät oikealta olevasta saarakkeesta. Olen itsekkin vähän hämmentynyt pudotettujen kilojen määrästä. Täytyy kuitenkin valmistauta siihen, että ensi viikolla tuskin päästään samoihin lukuihin, kun tällä viikolla. Mahtava fiilishän tämä on, ei siitä muuta oikein voi sanoa. Vähän kyllä huolettaa, että sössin enen jälkeisen ajan ja kilot tulevat takaisin. Vaikka tiedän, että sitä on turha nyt vielä miettiä. Nyt pitää keskittyä vain tähän hetkeen ja olla onnellinen 20 voipaketista, jotka minusta ovat hävinneet.

Katselin tänään itseäni pitkästä aikaa kokovartalopeilistä pelkät alusvaatteet päällä ja täytyy myöntää, että ei se näky mikään kovin hemaiseva ollut. Olenkin tähän saakka välttänyt katselemasta itseäni lähes alastomana peilistä. Kaipa olen pelännyt, että mitä sieltä oikein näkyy. Sanotaan, että näky olisi voinut pahempikin olla. Ainakin itse ajattelen automaattisesti, että läski on rumaa. Vaikka eihän sen niin tarvi olla. Kyllä monet lihavat ihmiset ovat myös todella kauniita. No minä en kuitenkan laihduta pelkästään ulkonäkö syistä. En vain yksinkertaisesti halua kuukahtaa nelikymppisenä infarktiin. 

Olen pitänyt itseäni lihavana lapsesta saakka, vaikka todellisuudessa olin ehkä hiukan pulle. Ehkä se mielikuva syntyi niistä koulun terveystarkastuksista joissa aina huomauteltiin, että paino menee yläkäyrillä. Lapsena ymmärsin sen kuitenkin niin, että olen lihava. Muistan olleeni äitini kanssa saunassa ehkä 10 vuoden iässä. Hyvin vaikeasti kerroin hänelle, että painan xx määrän. Heti perään kysyin, että näytänkö lihavalta. Äiti kyllä vastasi, että et näytä, mutta en koskaan uskonut sitä. Seuraava muistikuva minulla on siitä kun olin seikska luokalla terveydenhoitajan tarkastuksessa ja muistan häneen huomauttaneen, että minulla on hiukan ylipainoa. Otin senkin valtavan vakavasti. Todellisuudessa ylipainoa oli ehkä viitisen kiloa. En koskaan muista, että olisin saanut mitään ohjeita syömisen tai liikunnan suhteen. Aika turhauttavaa kuulla olevansa ylipainoinen saamata välineitä sen pudottamiseen. Ehkä lapsuuteni ja nuoruuteni hyvinkin vääristynyt kuva itsestäni on tehnyt minusta aikuisena sitten oikeasti lihavan. Ehkä sitä on ajatellut, että ei ole väliä mitä syön kun olen jo lihava.

Eräs muisto on kouluaikaisesta liikunnasta. Turku järjesti ilmeisesti jonkinlaiset koulujen väliset urheilukisat. Minut valittiin joukkueeseen työntämään kuulaa. Ihan oikeasti en todellakaan ollut mikään huippu kuulantyöntäjä, uskon vieläkin että minut valittiin siihen, koska olin roteva. Kuulantyöntäjäthän ovat aina hiukan rotevia ja miesmäisiä. Voisi sanoa, että silloiselta liikunnan opettajalta aika yleistevä päätelmä " Tuohan on tuollainen roteva hän työtää varmasti hyvin kuulaa" En todellakaan pärjännyt niissä kisoissa. No toivottavasi suhtautuminen ylipainoisiin lapsiin ja nuoriin on noista ajoista muuttunut. Ei lapsella/ nuorelle voi sanoa sinulla on ylipainoa ja jättää asiaa sitten siihen.

Olin pitkän aikaa viime vuonna hoidossa psykiatrisella kuntoutusosastolla. Samassa talossa oli kanttiini, jossa tapasin käydä melkein päivittän juomassa kahvia ja syömässä pullaa (Niin miksiköhän olen lihava). No joka tapauksessa eräänä päivänä osastonhoitaja sanoi, että hänelle olisi minulle asiaa. Ihmettelin, että mitä asiaa osastonhoitajalla nyt voi olla. Hän ei kuitenkaan kovinkaan paljon osallistunut varsinaiseen hoitotyöhän. Asia oli se, että pikkulinnut olivat laulaneet hänelle, että minut on nähty  usein kanttiinissa pullan kera. Sen jälkeen tuli tietysti normaali saarna pullan epäterveellisyydestä. Kysyin tietenkin, että kuka sellaista oli kertonut. Niin hän käski minun miettiä, että kuka on yhtä usein kanttiinissa kuin minä.  Eipä tarvinnut kauan miettiä, kunnes ymmärsin, että se oli sairaalan patalaiska siivooja. En vieläkään ymmärrä, että eikö sen ihmisen elämässä ollut muuta kuin vahtia minun pullan syömistäni. Puolustukseni sanon, että siihen aikaan mielihyvää tuottavat asiat olivat kovin vähäisiä.

Olen myös huomannut, että lihavat ihmiset pitävät oikeutenaan mennä puhumaan toiselle lihavalla vaikka hänen vaatekostaan tai painostaan. Ei se tee ihmisistä tuttuja tai kavereita jos he ovat lihavia. Kerran lähes tuntematon nainen tuli sanomaan minulle " Hei kuule, mulla vois olla sulle housuja, kun säkin oot tollainen lihava" Ilmeisesti housut olivat jääneet hänelle itsellaan pieniksi. No menisitko itse sanomaan vaikka linja-auto pysäkilla  toiselle ihmisille, että hei sä näytät saman kokoiselta kuin mä, niin haluisitko mun vanhat vaatteet? Eikö kuulosta aivan älyttömältä. On kyllä laihojakin ihmisiä jotka pitävät sopivana puhua lihavalle hänen koostaan. Tämä samainen patalaiska sairaalan siivoja sanoi minulle kerran; " Hei onpa sulla nätti villatakki (kiva on saada kehuja, mutta jatko oli täysin turhaa) oikein hyvän mallinen kun olet tuollainen isokokoinen" Täh, pitääkö lihavien oikeesti verhota itsensä telttoihin, kyllä läskit saavat näkyä. Ei ne ihmistä huononna. Prkl!

Ei ihmisen kilojan määrä voi olla mikään tapa luokitella ihmistä joksikin. Ihminen on kuitenkin paljon muutakin kuin ulkokuorta. No niin sellaisia mietteitä tänään. Taas kerran kiitos kannustuksesta, olette ihania!

Jaaha Anoppi tuli ja ihan vanhingossa toi taas kahvipullaa...